Ajattelin tässä alkavan yön ratoksi kirjoittaa vähän poikkeuksellisesta asiasta, mistä en yleensäkkään pidä kovin isoa meteliä. Meinaan eroahdistuksesta ja siitä, voiko sen kanssa oppia elämään. Itse olen joutunut tässä viime kuukausien aikana pakostakin elämään kärsien samalla enemmän tai vähemmän lievästä eroahdistuksesta.

 

Syykin lienee melkoisen yksinkertainen. Tämän hetkinen taloudellinen tilanne ei salli muuttaa Helsinkiin nykyisen miesystävän luokse, jonka kanssa olen ollut jo viidettä vuotta parhaat luottoystävät ja tästä ajasta muutaman kuukauden pariskuntana. Välillä saattaa mennä viikkoja tai jopa muutama kuukausi niin, etten pääse Helsinkiin, tai ettei mies pääse tänne omalle koti-paikkakunnalleni. Tästä johtuen ainakin itse saatan ajoittain kärsiä eroahdistuksesta, mutta tämänkin tuntemuksen kanssa vaan täytyy oppia elämään ja olemaan, ettei pääse sitten tulemaan liian riippuvaiseksi toisesta. Ei liene huono asia opetella myös yksin oloa, sillä eihän kukaan halua toisen eroahdistuksen takia jättää työpaikkaansa tai opiskelu-paikkaansa.

 

Vaikka itse olen herkkää sorttia kiintymään johonkin ihmiseen, haluan minä tästäkin huolimatta silloin tällöin myös sen oman aikani ja tilani yksin olemista varten. Se voi meinaan alkaa ajan mittaa kyllästyttää katella samaa nassua 24/7/365. Kuitenkin päivittäin jutellaankin tämän miehen kanssa, joten se osaltaan helpottaa hieman sitä eroahdistusta.

 

Eroahdistus on tuntemuksena sellainen että sen kanssa täytyy vaan oppia elämään ja olemaan, varsinkin jos oma elämän tilanne ei vaan salli sitä muuttoa lähiaikoina ja nykytekniikalla ei ole ongelma eikä mikään pitää yhteyttä toisella paikkakunnalla asuvaan kumppaniin. Sama pätee myös siihen parhaaseen luottoystävään.

 

Se, mitä tuleman saattaa pitää sisällään (mikäli se miusta on kiinni), on se että itse haen Helsinkiin opiskelemaan heti kun keksin sen oman alan, minkä jaksaa sitten kerralla opiskella ja sitten kun on varmasti katto pään päällä, kun ei kauheasti innosta keppikerjäläisen elämä kadulla. Olisihan se jo korkea aika saada jonkinlainen tulevaisuus aikaseksi kun tätä ikääkin on jo 23 vuotta, enkä enää tarvitse elättäjää. Nykyisillä tuloilla kyllä juuri ja juuri pärjää täällä maaseudulla, mutta kaupungissa asuminen ei liene kovin edullista lystiä (kai se vähän kaupungin osastakin riippuu).

 

Kerran joku minulle sanoikin että on rikollista asua köyhän isossa kaupungissa, joten mielellään sitä jo lukisi itselleen jonkun kivan ammatin, kun elämä edellisessä ammattikoulussa vastasi hyvin pitkälti päiväkoti-meininkiä. Työkkärin henkilöstöä ei näin pienellä paikkakunnalla viitsi vaivata, kun ensimmäisenä tarjoilevat sellaisia hommia, mitkä ei vaan tunnu omalta. Ei sillä että mikään työ olisi aina ruusuilla tanssimista, mutta jos sitä joutuu paremman puutteessa tekemään hommia, mitkä ei omalta tunnu niin motivaatiohan siinä laskee entisestään. Mieluummin sitä tekee jotain sellasta, missä itse tietää olevansa hyvä ja saa käyttää vahvuuksia hyödykseen, eli miun tapauksessa vahvuudet on käsillä tekeminen ja luova työ, missä saa toteuttaa itseään (esim. koruseppä tms).

 

Jo toista vuotta putkeen olen miettinyt että mihin alan opiskeluun se motivaatio oikeasti riittää, kun ei välitä ottaa koulujen keskeyttämistä elämän tehtäväksi. Yhden koulun olen keskyttänyt puoli vuotta ennen valmistumista, syistä, joita en tässä kerro. Toista kertaa en enään välitä koulua jättää kesken, joten tämä osaltaan pistää miettimään entistä tarkemmin että mikä se oma juttu oikeasti on.