Yllättäen taas tämäkin postaus käsittelee parisuhdetta, mutta hieman henkilökohtaisempi asia tämä. Tiettyjä yksityiskohtia en tässä tosin asiaan liittyen aio kertoa.

 

Olen viime vuoden marraskuun lopusta alkaen seurustellut miehen kanssa, joka minusta on se maailman paras ja ihanin. Jo alussa päätin että jos tämän kanssa joskus tiet erkanee (mitä ei toivottavasti ikinä tapahdu) niin enään en sitten ketään ota ja jään sitten vaikka vanhaksi piiaksi. Tämä nykyinen kun on se, jonka kanssa haluan jatkaa lopun elämääni. Vahvoilla tässä ollaan sen puoleen että kaikkinensa ollaan 4-5 vuotta oltu parhaat luottoystävät (vähän niinkun paita ja peppu) ja ollaan pystytty puhumaan asiasta kun asiasta. Vaikkakin me ollaankin kun yö ja päivä.

 

Nyt kuitenkin tilanne lienee se että joudutaan tämän miehen kanssa olemaan etäsuhteessa, johtuen että miehellä on työpaikka ja harrastukset Helsingissä, kun taas itselläni ei työttömänä varallisuus anna periksi muuttaa pienestä kylästä isoon kaupunkiin, missä asuminen kuitenkin on kalliimpaa, kun täällä maaseudulla. Junalla täältä kyllä pääsee Helsinkini aika hyvin, mutta koska kelan tuistakaan ei pakollisten menojen jälkeen jää kauheasti ylimäärästä (välillä on jopa kuukausi niin ettei jää ylimäärästä), on tuo junallakin matkustelu kallista lystiä. Vaikkakin sitten saan kelan eläke-kortilla alennusta, koska olenhan työkyvyttömyys-eläkkeellä.

 

Mies ei kuitenkaan ole lähiaikoina saamassa omaa asuntoa, koska tarvitsee lisää pääomaa lainan ottamista varten saadakseen oman asunnon, kun taas itselläni on sitten oma homma erikseen saada neuvoteltua äidin kanssa esunvalvonnan purkaminen. Niin kauan kun äiti haluaa minua holhota, en itse pääse muuttamaan täältä maalta yhtään mihinkään. Ei sitä meinaan joka asiaan viittisi äidiltä tai maistraatilta lupaa pyytää. Jokainen, jolla on edunvalvoja (tai on joskus ollut)  tietää että jossakin kohtaa tämä systeemi vaan alkaa ottaa pannuun, kun kuitenkin olisi itse kykeneväinen opettelemaan omista asioista huolehtimista ja haluaa päästä elämässä eteenpäin.

 

Samoin kun jokainen äiti tai isi, joka lapsensa edunvalvojana toimii, varmasti ymmärtää että jos jälkikasvusta se holhottava on parisuhteessa ja kumppani asuu eri paikkakunnalla, on jossain kohtaa jommankumman muutettava. Jotenka, tässä tapauksessahan asia on niin että jossain kohtaa tämä edunvalvonta-systeemin on minun kohdalla purettava viimeistään silloin jos joskus päädyn Helsinkiin opiskelemaan. Onhan miunkin joskus vaan edettävä elämässä eteenpäin, eikä etäsuhteessakaan loputtomiin jaksa olla ja elää.

 

Pakon edessä tämä kuitenkin on kestettävä, ja päivittäin kuitenkin skypessä höpötellään ja web-kamerat on auki jotta nähtäisii nedes toistemme naamat. Tämä kyllä jonkun verran osaltaan helpottaa eroahdistusta, ettei pääse paisumaan liian isoksi. Tässä kevään mittaan kyllä tullaan viettämään viikonloppuja yhdessä myös ihan face to face.

 

Mutta jos tästä etäsuhteesta nyt on pakko kaivaa jotain hyvää niin, on omaa tilaa ja omaa aikaa (varsinkin työttömällä). Kun on luottamus kunnossa, niin se tekee etäsuhteessa elämisestä helpompaa, kun ei tarvitse koko aikaa olla kyselemässä toiselta että mitä tekee ja missä menee ja kenen kanssa. Lisäksi kun asioista pystyy avoimesti toiselle kertomaan ilman leimatuksi tulemisen pelkoa, niin ei tarvitse ihan kaikkea sisällä pitää. Todella harvoin olen joutunut itse miettimään toisen suhtautumista asiaan, josta aion kertoa. Hyvänä esimerkkinä tämä etäsuhde, kun yhtälailla tämä rassaa niin minua, kun miestänikin.

 

Kuitenkin sitä vaan jaksaa uskoa siihen että kyllä me vielä joku päivä saman katon alle päädytään asumaan.